LIl’ ED & THE BLUES IMPERIALS – Slideways
(Alligator AL 5030)
Chicagolaista slide-bluesin perintöä suvereenisti vuosikymmenten ajan Elmore Jamesin ja etenkin edesmenneen setänsä J.B. Hutton hengessä vaalinut Lil’ Ed Williams (s. 1955) ilahduttaa seuraajiaan kymmenen vuoden tauon jälkeen uudella Blues Imperials -albumilla. Samalla kyse on hänen kymmenennestä Alligator-merkin julkaisemasta pitkäsoitostaan.
Kun levyn pahansuinen aloituskappale Bad All By Myself riuhtaistaan liikkeelle, on heti ensisekunneista selvää, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet Chicagon suunnalla miksikään. Pikkumies on edelleen sama tuttu hurjapäinen energiapakkauksensa. Hän on myös kirjoittanut taattuun tapaansa yhtä vinoumaa lukuun ottamatta koko albumin materiaalin. Poikkeuksen muodostaa Willie ”Long Time” Smithin 1940-lukuinen painostava valitus Homeless Blues. Lisäksi joidenkin kappaleiden tekijäoikeudet Ed on jakanut vaimonsa Pamin kanssa.
Myös Blues Imperials -kokoonpano on lukkiutunut entisiin asemiinsa: kakkoskitaristi Michael Garrett on ollut mukana vuodesta 1987 lähtien, rumpali Kelly Littleton vuodesta 1988. Oma lukunsa on vielä uskollinen velipuoli James ”Pookie” Young, jonka kanssa Williams on pitänyt muodossa tai toisessa yhtä aina lapsuudestaan asti. Lisäksi osalla esityksistä urkuja tai pianoa soittaa Ben Levin.
Mutta onko Lil’ Ed sitten tarrautunut jo liiaksi tavaramerkkimäiseen slide-tyyliinsä? Kyllä ja ei. Juuri sen kaltaista hienostelematonta liukuputken murjontaa häneltä etupäässä odotetaankin – eikä elantonsa eteen kansaa bluesklubeilla ilta illan perään viihdyttävän taiteilijan ole välttämättä järkevääkään mennä sorkkimaan hyväksi havaittua ansaintastrategiaansa. ”Slidewaysillä” hän on tässä suhteessa vahvimmillaan elämäntapakoulutusta jakavalla One Foot On The Brake, One On The Gasilla, järeällä pianovahvisteisella boogienumerolla The Flirt In The Car Wash Skirt sekä dynaamisella 13th Street And Troublella, joilla kaikilla pikkunokkelat lyriikatkin löytävät prikulleen oikeat paikkansa.
Toisaalta myös Lil’ Ed hluaa ja osaa muuntautua omissa rajoissaan. Melskeen keskellä tempoa laskee edellä mainitun Homeless Bluesin ohella erityisesti latauksellinen Wayward Women, jolle kaivattua lisävarianssia tuovat vielä Ben Levinin urut. Pohjoismississippiläisille bluesjäärille luonteenomaisempaa jukejoint-räimettä ujuttaa kiekolle mukaan yksinjäämisen varjopuolista synkistelevä Cold Side Of The Bed ja funkya klubisoundia vuorostaan muuten vain syvällisempiä pohdiskeleva What Kind Of World Is This. Eniten ennustettavinta linjaa rikkoo kuitenkin säyseä swing-välipala Crazy Love Affair, jolla myös Michael Garrett saa poikkeuksellisen tilaisuuden soittaa yhden levyn harvoista slideputkittomista sooloista.
”Positiivisesti polttavaa kitarointia” – muun muassa tällä tavoin Lil’ Edin persoonallista teutarointia on tavattu joskus luonnehtia. Samat varoituksen sanat pätevät yhä myös ”Slidewaysiin”, näissä tulitikkuleikeissä palovammat nyt vain kuuluvat asiaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
